Oskolan taistelu
Pikkuvihan aikana vuonna 1742 käytiin taistelu Kiihtelysvaaran Oskolassa Loitimojärven jäällä. Erkki Sallisen ja Lauri Roivaan onnistui tohmajärveläisten ja liperiläisten talonpoikaisjoukkojensa kanssa tuhota Oskolaan edennyt venäläisten ryöstöjoukko ja käännyttää heidät takaisin vastustajan ylivoimasta huolimatta. Sallisen ja Roivaan hautapaikkojen kerrotaan olevan Loitimon Suvensaaressa.
Pikkuvihan jälkeen Loitimonkosken eli Oskolankosken yli päätettiin rakentaa silta, sillä armeijan muonarahti vaati suoraa tietä Sortavalan ja Karjalan välille. Siltaa velvoitettiin rakentamaan lähiseudun viiden kylän asukkaat. Nykyinen Oskolankosken silta on paikallaan kolmas; edellisen sillan maa-arkut ovat nähtävissä kosken rannalla nykyisen sillan yläpuolella.
Oskolan taistelun muistokivi Oskolankoskella. Laatassa on teksti "Pikku viha, Oskolan taistelu 6.6.1742".
Talvi- ja jatkosota Kiihtelysvaarassa
Maailma järkkyi ja sotavuodet alkoivat 1930-luvun päättyessä, sillä talvisota syttyi 30.11.1939. Kiihtelysvaaralaiset lotat Irja Piirainen, Maija Määttä, Hilda Eronen, Maija Pennanen ja Lyyli Jolkkonen olivat samaisena iltana tulossa vierailulta Alli Eskelisen luota. Kirkkomäkeä noustessaan he näkivät iltaruskon leimuavan voimakkain värein taivaalla ja ihmettelivät luonnonnäytelmää mielessään kysymys ”Onko sota syttynyt?”
Kiihtelysvaarassa ei eletty aivan reaaliajassa, vaikka sodan syttymisestä tiedotettiinkin uutislähetyksissä ja sanomalehtien pääotsikoissa. Tästä huolimatta sodan alkaminen koettiin hyvin voimakkaasti, sillä tykin jyske kuului Kiihtelysvaaraan sekä Ilomantsin että Korpiselän suunnalta. Uuno Sykkö on kirjoittanut muistiin tuntemuksia näiltä hetkiltä:
”Kun sota syttyi, tuntui raskas, painostava taakka putoavan kaikkialle. Yhä muistan sen aamupäivän, kun postireissullani seisoimme Sutisen talon pihamaalla jäätyneen Loitimon selälle katsoen ja kuunnellen Ilomantsin suunnalta kuuluvaa tykkien jyskettä. Routaisen maan ja jäisten järvien yli kantautuva ryske toistui moninkertaisena kaikuna maiseman yllä.”
Suojeluskuntien ja lottien työ oli antanut selkärankaa ja vahvistanut otetta elämästä, jota tarvittiin sekä sotapoluilla että kotirintamalla. Suojapirtin katolle rakennettiin vuonna 1938 ilmavalvontalava, jossa koulutetut lotat aloittivat ilmavalvonnan samanaikaisesti liikekannallepanon kanssa. Suojapirtillä toimi Kiihtelysvaaran ilmatorjuntakeskus nro. 604 vuosina 1939-1940.
Sodan sytyttyä rajapitäjiä alettiin evakuoida nopeasti, ja ihmiset Tuupovaaran, Ilomantsin ja Värtsilän suunnasta kulkivat karjoineen ja hevosineen Kiihtelysvaaran läpi. Sodan edetessä Kiihtelysvaarassa, kuten monissa muissakin pitäjissä, esimerkiksi koulutyö oli katkonaista. Uskalin ja Keskijärven koulut määrättiin ensiapuasemiksi, Huhtilammen koulu oli sotilaskäytössä toukokuuhun 1940 saakka. Kiihtelysvaarassa järjestettiin koulujen, lottien ja marttojen talkoita, joissa valmistettiin erilaisia vaatteita ja tarvikkeita rintamalle. Lisäksi lotat hoitivat Suojapirtillä toiminutta kahvilaa sekä järjestivät evakkojen ja lehmäkarjojen ajajille muonitusta ja levähdysmahdollisuuden.
Talvisota päättyi 13.3.1940, jolloin myös Kiihtelysvaaran lottien johtokunta oli kokoontunut; päivällä oli tullut tieto rauhansopimuksesta. Kokouksen jälkeen Irja Piirainen kertoi kävelleensä Hilda Erosen kanssa tapulin ja Määtän väliä edestakaisin. Tunnelma oli ollut sanoinkuvaamattoman ankea, sillä rauhanehdot olivat kovat eikä edes tiedetty, mistä uusi raja tulisi kulkemaan.
Irja Piirainen on kiteyttänyt ajatuksensa talvisodan hengestä: ”Talvisodan henki oli kaikki rajat ylittävää yhteenkuuluvuutta ja yhteishenkeä ja itsekkäistä pyyteistä vapaata auttamishalua.”
Talvisodan jälkeinen välirauhan aika ei sinänsä ollut varsinainen rauha sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä Suomi pysyi poikkeustilassa. Reserviläiset kotiutettiin, mutta varusmiesten palvelusaika määrättiin kahdeksi vuodeksi ja toisen luokan nostoväki kutsuttiin koulutettavaksi. Puolustuslinjoja alettiin vahvistaa ja tarkkailla mahdollisia vakoilijoita. Välirauhan aikana JR 8:n yksiköt ja yksityiset rakentajat rakensivat Kiihtelysvaaraan puolustuslinjoja ainakin Raatevaarassa, Huhtilammilla ja Vihtakoskella. Uskaljärvellä lähellä Viesimonjokea oli tykkiasemat, jotka erottuvat vielä nykyäänkin.
Puolustusministeri määräsi 17.6.1941 toimeenpantavaksi ylimääräiset kertausharjoitukset; kyseessä oli käytännössä liikekannallepano, jolla puolustusvoimien palvelukseen otettiin 630000 miestä ja naista. Hannes Hotulainen on kertonut Oskolan miesten lähdöstä:
”Elettiin iltapäivää, kun naapurin isäntä, Hiltusen Heikki, tuli käymään. Hän oli juuri tullut Kiihtelyksen kirkolta ja hänellä oli ikävät terveiset poikien lähdöstä sotahommiin. Mukanaan hänellä oli iso nivahka määräyskortteja. Hän kyseli minulta, tiesinkö missä Oskolan miehet nyt olivat. Tiesinhän minä, nehän olivat uitossa Otmenella. Ei kun pyörälle ja ajamaan Otmenelle. Satuin onneksi tulemaan sinne siihen aikaan, kun miehet olivat hartsukoissa eli tulilla ja ruokatunnilla, ja jaoin sitten kortit. Erityisesti jäi mieleeni Kämäräisen Simo, joka oli reipasotteinen mies ja joka kaatui sitten sodan alussa Pälkjärven lähellä. Hän hyppäsi pystyyn. Haka eli pakra oli siinä vierellä, sen hän iski tukkiin pystyyn ja sanoi, että meiltähän mies joutaa näin tärkeään hommaan vaikka heinäntekoaikaan ja että nyt, pojat lähetään.”
Palvelukseen kutsutut miehet joutuivat odottamaan kuljetusta Heinävaaran koululla 17. - 18. päivien välisen yön. Yö ei sujunut häiriöttä, sillä joillakin oli mukanaan viinaksia ja puukotustapauskin sattui. Lähtötunnelmat olivat nyt aivan toisenlaiset kuin talvisotaan lähdettäessä: sodan kokeneet tiesivät mikä heitä odotti, kokemattomat olivat jännittyneitä, jotkut jopa innokkaita. Yleisesti oltiin toiveikkaita, että kotiin päästään pian takaisin, ehkä heinäntekoon, kuitenkin viimeistään elonleikkuuseen. Kuljetusautot saapuivat 18. päivän aamupäivällä ja miehet kuljetettiin Lehmoon, missä muodostettiin 5/II/JR/51. Lehmosta miehet marssivat Kontiolahteen Höytiäisen rannalle, jossa viivyttiin viikon verran. Kontiolahdesta kiihtelysvaaralaisten komppania kuljetettiin junalla Hammaslahteen, josta lähdettiin marssimaan Tohmajärven suuntaan.
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941, ja Suomi katsoi joutuneensa sotaan, kun Neuvostoliitto aloitti eteläisen Suomen kaupunkien pommittamisen. Jatkosota alkoi 25.6.1941.
Sodan päättyminen
Suomi oli vuonna 1942 ja erityisesti vuonna 1943 pyrkinyt irtautumaan sodasta, jos rauhanehdot olisivat siedettävät. Vielä vuoden 1944 alussa Suomen hallitus ja eduskunta pitivät kiinni vuoden 1939 rajoista. Maaliskuussa 1944 Suomen hallitus ja eduskunta neuvostohallituksen kehotuksesta lähetti ministeri J. K. Paasikiven ja ministeri Enckellin Moskovaan rauhanneuvotteluihin. Rauhanehdot olivat kuitenkin sellaiset, etteivät hallitus ja eduskunta katsoneet voivansa niitä hyväksyä.
Neuvostoliitto aloitti Kannaksella yllätyksellisen suurhyökkäyksen 9.6.1944. Se saavutti nopeasti läpimurron valtavan ylivoiman vuoksi. Ilomantsin suunnalla käytiin rajuja taisteluja, ja myös Kiihtelysvaaran evakuointiin varauduttiin.
Neuvostoliitto piti Saksasta irtautumista rauhan ehdottomana edellytyksenä. Hallituksen ja presidentin vaihtumisen jälkeen eduskunta hyväksyi vaaditut Saksaa koskevat ehdot, ja aselepo saatiin neuvottelujen ajaksi. Rauhansopimuksen mukaan suomalaiset joukot oli vedettävä 24.9. - 3.10. välisenä aikana vuoden 1940 rajan taa. Jatkosota päättyi 19.9.1944.
Ari Puustinen kuuli kotonaan Heinävaarassa radiosta välirauhan tulosta ja lähti kertomaan siitä naapuriin, Järvilän taloon, sijoitetulle armeijan tiedotuskomppanialle. Sodan loppumista oli uumoiltu ja toivottu, se tuli kuitenkin yllätyksenä. Kotirintama koki rauhan tulon huojentavana ja helpottavana asiana, vaikka siihen liittyi paljon pelottavaa ja ylivoimaiselta tuntuvaa. Esimerkiksi huhut valtakunnan rajan varsinaisesta sijainnista aiheutti epätietoisuutta syystöiden tekemisestä Heinävaarassa.
Sotilaiden tie takaisin rintamalta kotiin kulki Kiihtelysvaaran kautta. Margit Naumanen kertoo kotiuttamisvaiheesta: ”JR 30:n miehiä jäi paljon kotiuttamisvaiheessa Kiihtelysvaaraan. Kunnalliskodin laitumella oli telttakylä ja tykistö Hietajärven kankaalla. Sotilaat auttoivat maataloustöissä.”
Kiihtelysvaaraan sijoitettiin sodan loppuvaiheessa ihmisiä Pälkjärveltä ja Ruskealasta. Pälkjärven Naatselän kylässä syntynyt Aarne Könönen on kertonut perheensä evakkotaipaleesta:
”Elämä kotikylässä, Naatselässä, päättyi syksyllä 1944 uuteen pakkomuuttoon, aluksi tilapäisesti Laihian kunnan Jokikylään Matti Tarkkosen taloon. Kesällä 1945 Könösen perhe ohjattiin aluksi Pyhäselän Kuusvaaraan Puustisen taloon. Tämä talo oli sitten perheen tukikohta seuraavan talven ajan. Tästä käsin isä Johannes kävi neuvottelut asutusviranomaisten kanssa ja tutustui tarjolla oleviin pika-asutustiloihin. Siinä vaiheessa kävi selväksi, että maanviljelyn kannalta tarjolla olevat vaihtoehdot olivat vähäisiä. Oli vain kylmiä tiloja, joilla viljelysala oli raivattava pääasiassa korpeen. - Pika-asutuslautakunta tarjosi Johannes Könösen perheelle viljeystilaa, joka sääntöjen mukaan olisi ensin määrävuodet hallintasopimustila. Tänä aikana tilalle tulisi rakentaa asutusviranomaisten antamien piirustusten mukaiset asuinrakennus, navetta ja tallí kalustovajoineen, sauna, aitta ja halkovaja sekä puimala. Peltoa olisi raivattava 14 hehtaaria.”
Sodan loputtua vuonna 1944 suojeluskuntatalo siirtyi suojeluskunta- ja lottajärjestöjen lakkauttamisen vuoksi Kiihtelysvaaran kunnan omistukseen. Kunta tarjosi taloa Kiihtelysvaaran Urheilijoille ostettavaksi, mutta lopulta päädyttiin 30 vuoden vuokrasopimukseen. Talo haluttiin kunnostaa urheilutaloksi, koska paikalliset sisäliikuntatilat olivat tuolloin olemattomat. Suojapirtistä tuli urheiluharrastuksen keskus, ja toiminta siellä antoi myönteisiä virikkeitä ja vaikutteita sodasta toipuville paikkakuntalaisille.
Suojapirtin kohtalo puhutti kiihtelysvaaralaisia vuonna 1988, kun kunta aikoi vuokrata talon yrityskäyttöön. Kiihtelysvaara-Seura ry vetosi kunnanhallitukseen, että talo säilyisi edelleen kyläläisten kokoontumistilana. Vuonna 1997 tehdyssä peruskorjauksessa Suojapirtti palautettiin alkuperäiseen asuunsa sekä ulkoa että sisältä. Rakennus on maakunnallisesti arvokas rakennettu ympäristö, joka on tärkeällä paikalla kylämaisemaa. Rakennus- ja aatehistorialtaan Suojapirtti edustaa sotien välisen aikakauden maanpuolustushenkeä: ”Taa aikain käy teon uljaan muisto ja maine”.
Nykyään Suojapirtillä järjestetään erilaisia tapahtumia ja se toimii nuorisotilana.
Elintarvikkeet kortilla – säännöstely sota-aikaan Kiihtelysvaarassa
Ennen talvisotaa Suomeen asetettiin kansanhuoltoministeriö, jonka tehtävänä oli turvata tarvikkeiden tasapuolinen jakelu. Sota-aikana elintarvikkeita jouduttiin säännöstelemään. Ensimmäiseksi kortille joutuivat kahvi ja sokeri. Talvisodan jälkeen määrättiin viljatuotteet kortille. Kesällä 1941 säännösteltäviä tarvikkeita olivat yllämainittujen lisäksi ravintorasvat, liha, maito, saippua, vaatteet, kengät, tee, kuivatut hedelmät, perunajauhot ja kananmunat. Kuitenkin vasta vuosi 1942 oli ruokahuollon kannalta vaikein. Säännöstely houkutti myös mustan pörssin kauppaan.
”Isä (kirkkoherra Noponen) oli saanut raskaan työn tekijän leipäkortin. Tämä aiheutti välikyselyn, miten tällainen oli mahdollista, sillä pappi lasketaan yleisesti kevyen henkisen työn tekijäksi, eikä se teilläkään poikkeusta tee. Tauno Vatanen oli puolustanut kevyen työn tekijää, että se tekee sitä henkistä työtään kävelemällä hevosen puutteessa pitkiäkin matkoja. Puolustusasianajaja menestyi kortinomistajan kannalta niin hyvin, että tämä sai pitää korttinsa. Tämä tapaus todistaa paitsi kansanhuollon yksityisestä huolenpidosta, myös siitä, että ”isoveli” kyllä piti tarkasti huolen korteista ja kansallisista elintarvikevarastoista puuttumalla yksityisiin kortteihin.”
Sisko Noponen
”Kiertelin Palon kylällä ja minulle oli annettu kansanhuollon lupa mennä määrättyihin paikkoihin. Kun oli puhuttu, että sieltä oli myyty voita 800 mk kilo. Kun luovutusta ei tullut niin huollossa epäiltiin, että voihan se olla totta. Olin siellä talossa yötä ja tarkkailin sitä asiaa. Emäntä oli tosi kiukkuinen minulle, mutta koitin selittää hänelle että minä en ole tähän asiaan syyllinen, minulle on annettu määräys Kansanhuollosta. Niin me erosimme aivan sovinnossa.”
Elsa Keronen
Kiihtelysvaaran ilmasuojelukomppania
Kiihtelysvaaran ilmasuojelukomppanian nro 604 (604. Is. K.) perustamissuunnitelma tehtiin keväällä 1941. Komppanian kokoontumispäiväksi oli määrätty 19. kesäkuuta, jolloin tosin huomattiin, että osa ilmasuojelutehtäviin suunnitelluista miehistä oli jo ehditty kutsua asepalvelukseen ja huonon koordinoinnin vuoksi kotirintamalle jääneille miehille oli jokaiselle varattu useita eri tehtäviä. Kiireestä ja sekavasta tilanteesta huolimatta 604 Is. K. saatiin toimintakykyiseksi; tosin monet suojeluskuntapojat joutuivat tehtäviin, jotka olisivat kuuluneet täysikasvuisille miehille. Ilmasuojelukomppanian toiminta painottui keskikesään 1941. Toiminta supistui syksyä kohden rintamien siirryttyä itään.
Ilmasuojelukomppania osallistui 19.6. – 14.7.1941 välisenä aikana harjoitusten ja partioinnin lisäksi karkureiden, desanttien ja alasammuttujen lentokoneiden miehistöjen jäljitystöihin. Komppanialle kuuluivat erilaiset vartiointi- ja valvontatehtävät, kuten ilmavalvonta, siltojen ja sotilaallisten kohteiden vartiointi, miinoitettujen alueiden eristäminen, kulovalvonta, päivystys ja viestiyhteyksien hoitaminen. Mahdollisuuksien mukaan se osallistui myös maataloustöihin. Esimerkiksi 16.7.-16.8.1941 välisenä aikana Kiihtelysvaaran ilmasuojelujoukot korjasivat heinää noin 50 hehtaarin alalta, leikkasivat ruista noin 10 hehtaaria ja ohraa parin hehtaarin alalta. Perunaa mullattiin noin 10 hehtaaria ja puita pilkottiin noin 25 kuutiota.
604. is. komppania osallistui myös sankarihautajaisiin. Komppanian sotapäiväkirjassa on sankarihautajaisista ensimmäinen merkintä päivätty 25.7.1941, silloin is. joukot osallistuivat kersantti Eino Matikaisen hautajaisiin.
Koko jatkosodan ajan Kiihtelysvaaran lotat vastasivat ilmavalvontatehtävistä. Heinävaaran ja Valkeavaaran torneissa vartioitiin vuorokauden ympäri.
Ilmasuojelukomppanian sotapäiväkirjamerkintöjä kesältä 1941
Ilmasuojelukomppanian sotapäiväkirja-merkintöjen mukaan jatkosodan kolmen ensimmäisen viikon aikana Kiihtelysvaaran pitäjää pommitettiin viisi kertaa ja lentolehtisiä pudotettiin kerran.
25.6. 1941 Noin klo 11.20 pudotti vihollinen Heinävaaran Haukilammille muutamia palopommeja, joista syttyi pieni kulo.
30.6. 1941 Tänään klo 7.40 pudotti vihollislentäjät pommeja Heinävaaran pohjoispäähän. Pommeista oli kpl räjähdyspommeja, joista yksi putosi mäkirinteeseen ja yksi suoalueelle.
5.7.1941 Tänään tavattu vihollislentäjien pudottamia lentolehtisiä pitäjän eri osista, joita toimitettu is. keskukseen.
6.7.1941 Vihollisen lentokone pudotettu klo 11.55 Heinävaarassa. Kone oli 1-tasoinen, 2-moottorinen. Koneesta tavattiin kahden lentäjän jäännökset, yksi lentokoneen miehistä hypännyt laskuvarjolla alas. Is. joukoista lähetettiin partio (Toivo K. Hiltunen ja Esko Piipponen) etsimään laskuvarjolla laskeutunutta. Armeija partio oli kuitenkin tuhonnut k.o. lentäjän. Samana päivänä klo 16.05 syttyi kulo Oskolan kylässä, joka oli saanut alkunsa vihollislentäjien pudottamista pommeista.
8.7.1941 Tänään noin klo 15.30 pudotti kolme viholliskonetta pommeja Kiihtelysvaaran kirkonkylään ja klo 15.40 yksi kone pudotti jälleen pommeja samaan kylään. Huomattavampia vaurioita ei aiheutunut. Ainoastaan kaksi henkilöä lievästi haavoittui ja muuan heinälato särkyi, sekä muutamista taloista särkyi ikkunaruutuja. Lentokorkeus oli yli 1000 metriä.
12.7.1941 Viholliskoneet, joita oli kolme, pudottivat pommeja 3 kpl Huhtilammin kylään, Vaurioita ei tullut. Pommien putoamispaikkoja ei löydetty, puhelinyhteys Huhtilammille oli poikki.
Konekiväärisuihkuja – ja pelkoa Kiihtelyksessä kesällä 1941
”Nähtiin, kun hävittäjä rupes tulittamaan venäläistä konetta. Kiekkoo siinä pyörähtelivät. Hävittäjä kun piäs sinne yläpuolelle ja sieltä rupes ampumaan niin hirveesti. Siitä venäläisestä koneesta lenti tulisäikeitä ja sitten se rupes savuumaan. Tämä kone putos sitten Loitimoon.”
Kaino Kareinen, Mäkrä
”Minä muistan kun se kone pyöri kirkonkylän päällä. Se ei ollut päässyt Joensuuhun sen pommilastin kanssa, koska Joensuun ilmatorjunta oli vastassa. Se käännytettiin takaisin ja tuli pitkin kylää. Muistan, että isä (konstaapeli E. J. Tuppurainen) oli kotona. Hän kerkisi huutaa vain, että nyt maahan kiireellä. Minäkin menin liiterin päähän mahalleni nurmikolle ja isä meni samalla tavalla koivun alle. Äiti oli nuorimman siskoni kanssa menossa koivikkoon pakoon, mutta kun se kone lähti tulemaan semmosella vauhdilla, niin käänty sitten takaisin ja kyykisty talon päätyyn nurmikolle. Näin kun se pommikone tuli pitkin kylän selkää alhaalla lentäen. Luukut aukes ja sieltä niitä pommeja tippui. Niitähän meni sinne kunnalliskodin metsään ja meidän koivikkoon ja viimeksi Nygrenin lähelle Huhtilammin suuntaan. Ilmanpaine rikkoi meidän talon ikkunat ja koivuja nousi juurineen ilmaan. Tästä koivikosta oli juuri muutama päivä aikaisemmin lähteä sotilaat pois. Ne oli sinne majoitettu telttoihin.”
Margit Naumanen (o.s. Tuppurainen)
”Yks pommikone, jota hävittäjä ajo takkoo, puotti pommin uuven liikuntakentän paikalle ja meijän lato mäni hetkessä kappaleiks. Ja sitten vielä tuonne Nygreni korpeen putos yks pommi tai kakskii. Toivo Nygren oli koiran kanssa puun juurella. Koira sai käpälään sirpaleita. Ilmanpaine löi Toivon korvat lukkoon.”
Otto Juvonen
”Oli kaunis kesäpäivä. Koneet jurräsivät siellä kunnalliskodin ja koulun suunnalla. Kohta pommi putosi ja sanottiin, että pitää lähteä mehtään turvaan. Myö mäntiin metänpuoli-ikkunasta ulos, koska ei uskallettu mennä rappusten kautta, kun ne koneet olivat sillä puolella. Juostiin lähimehtään. Sieltä kuusen juurelta katottiin, kun savu nousi sieltä Tuppuraisen koivikosta. Kun tultiin pois metästä, niin meijän Sauli hyppäs pyörän päälle ja lähti kirkolle, vaikka myö sanottiin, että et sua lähteä, mutta se vain mäni”.
Eeva Korhonen
Myös tölpänsalolaiset joutuivat konekivääritulen kohteeksi. Korhosen veljekset olivat kesällä 1941 Hyvärilän Aluslammen niemessä ongella, kun venäläiskone tuli, syöksyi ja ampui kohti poikia. Kuulat rapisivat suohon poikien taakse. Myös naapurin tytärtä ammuttiin hänen kävellessä kotinsa kujosilla. Tyttö heittäytyi ojaan ja pelastui. Sirkka Korhonen kertoo, kuinka hän oli kotiväkensä kanssa kitkemässä perunapeltoa, kun viholliskoneet ampuivat heitä kohti. He pelastautuivat pakenemalla metsään.